Vain kavereita

Olimme tunteneet toisemme 14-vuotiaista asti. Olimme nyt 20-jotain ja makoilimme sängyssäsi ja katsoimme WALL-E:tä. Minulla oli, kuten aina, verkkarisi ja iso t-paita koska omat farkkuni olivat epämukavat. Kaikki oli kuten tavallisesti, mutta kuitenkin ihan toisin. Koska nyt aloimme yhtäkkiä suutelemaan.

En tiedä kumpi teki aloitteen tai miten niin kävi – mutta näin jälkeenpäin ajateltuna sitä ei kai voinut välttää. Olimme molemmat eronneet tyttö-/poikaystävistämme ja olimme usein flirttailleet vitsillä “parin lasin jälkeen”. Mutta samaan aikaan olit paras kaverini ja tiesit KAIKEN minusta. Olin puhunut ja analysoinut sinun kanssasi suhteistani viimeiset kymmenen vuotta. Olin itkenyt olkapäätäsi vasten kun poikaystäväni oli jättänyt minut. Sinä pidit hiuksiani kun oksensin vessasi lattialle liian monen punaviinilasin jälkeen.

Olin monta kertaa ajatellut miltä tuntuisi seurustella kanssasi. Oikeastaan me olisimme täydellinen pari, ajattelin silloin. Mutta koska sinulla aina oli pitkiä suhteita minun täytyi pitää tunteeni poissa.

Mutta nyt olimme täällä, makuuhuoneessasi, ja pussailimme animoidun robottielokuvan edessä. En uskaltanut katsoa sinua sen jälkeen, sydämeni löi tuhatta ja sataa ja punastuneena hiivin vierashuoneeseen ja käperryin sänkyyn. Tuijotin kattoon ja mietin mitä ihmettä oli juuri tapahtunut.

Sen yön jälkeen ystävyyssuhteemme muuttui joksikin suuremmaksi, muttei koskaan rakkaussuhteeksi. Teki kipeää ymmärtää ettemme tunteneet samoin toisiamme kohtaan ja lopulta minun oli päätettävä ystävyytemme ja lopettaa yhteydenpito. En jaksanut tavata sinua kaiken jälkeen ja sen takia menetin parhaan ystäväni.

Tänään olemme vähitellen alkaneet pitää yhteyttä ja käymme oluellä välillä. Meistä ei koskaan voi tulla yhtä läheisiä kuin olimme ennen, mutta olen kuitenkin iloinen että meillä on uusi, ei niin läheinen, ystävyys. Teimme ystävyydestämme vaikean, mutta en kadu sitä. Jos emme olisi pussailleet sinä iltana, pohtisin varmaan loppuelämäni jos meistä olisi voinut tulla jotain. Nyt tiedän.

Tämä kuulostaa ehkä tylsältä, mutten usko että heteronaisella ja -miehellä voi olla niin läheinen ystävyys aikuisena. Joku jonka kanssa voi nukkua samassa sängyssä tai puhua puehlimessa koko yön. Se kuuluu minusta teinivuosiin ja monet tämänlaiset ystävyyssuhteet muuttuvat kun kasvamme aikusiksi ja menemme naimisiin. Se on todella surullista, mutta ehkä välttämätöntä. Mitä mieltä te olette? Ja mitä tehdä kun rakastuu kaveriinsa?