Lapsuutemme vaikuttaa meihin

Katsoin viime viikolla tv-ohjelmaa karaokesta. Yksi karaokelaulajista, Pekka, kertoi hänen melkein epätoivoisesta rakkauden etsimisestä. Hänellä ei ollut niin hyvä itseluottamus, eikä hänellä ollut ollut lapsena ja nuorenakaan. Pekalla oli lapsena kuulolaite jonka takia häntä kiusattiin. Tämä ilmiö että lapsuutemme traumat ja kokemukset vaikuttavat meitä monta vuotta myöhemmin on sekä kiehtova että pelottava ilmiö.

Lapsena ja nuorena olin pyöreähkö, melkein lihava. Minua ei kiusattu, enkä muutenkaan kokenut että painoni vaikutti elämääni huonolla tavalla. Olin sitä paitsi hyvä koulussa ja vartuin turvallisessa ympäristössä joka oli täynnä rakkautta.

Lukiossa tapahtui kuitenkin jotain. Silloin olin laihtunut (en ehkä niin terveellisin tavoin) ja yhtäkkiä tytöt alkoivat kiinnostua minusta. Huomasin että taustani vaikutti minua aika paljon – jos joku sanoi että minulla oli vähän liikaa rasvaa kehossa, aloin heti laihduttaa. Jos joku tyttö sanoi jotain positiivista ulkonäöstäni, en uskonut häntä. Sillä tiesin ettei se ollut totta. Ja minä olin mielestäni oikeassa.

Tänään, 35-vuotiaana, minun on yhä vaikea vastaanottaa kehuja. Jos joku kehuu ulkonäköäni liian aikaisin suhteessa, tulen todella epäileväksi. Kun minua kutsutaan kiltiksi, viisaaksi tai huomaavaiseksi, uskon sen sijaan paremmin. Niin, siis kehuja joita kuulin jo lapsena.

Ajan mittaan olen oppinut että minun totuuteni ei ole ainoa totuus. Vain koska en ole omasta mielestäni niin hyvännäköinen, muut voivat olla toista mieltä.

Kun etsii kumppania on mielestäni hyvä tietää mitkä ovat omat “haamut” lapsuudesta. Niillä on nimittäin kyky säikyttää. Enkä nyt tarkoita vain ulkonäköön liittyviä asioita. Monella ystävälläni oli esimerkiksi lukihäiriö lapsena jota ei koskaan havaittu ja jonka takia heistä tuntui kuin he olivat paljon huonompia kuin muut koulussa. Sehän ei ollut totta, mutta heidän voi silti olla vaikeaa pestä pois sitä leimaa.